Juhlimme viikonloppuna Suomen itsenäisyyttä.
92 vuotta on jo kulunut siitä kun Suomi julistettiin omaksi kansakunnaksi.
Tänä vuonna oli myös 30 päivä marraskuuta 70 vuotta siitä kun Talvisota sai alkunsa.

Olin sunnuntaina viemässä seppeleitä kunniahaudoille. Olin myös läsnä itsenäisyyspäiväjuhlassa. Puheeni voit lukea linkistä ”kommentit/kirjoitukset””.

Lauantai-iltana Sipoon ruotsinkielisen lukion oppilaat järjestivät illallinen jonne myös sotaveteraanit olivat kutsuttu. Minulla oli kunnia istua heidän kanssaan. Ajatuksiini tuli siellä silloin se tosiasia että nämä nuoret ovat viimeinen sukupolvi jolla on mahdollisuus kasvotusten tavata sodassa mukana olleita. Herää kysymys: miten me jatkossa viemme perinteen itsenäisyyden puolesta taistelleiden kunnioittamisesta?

Kotona 11 v poikani on kiinnostunut historiasta ja pohtinut paljon käytyjä sotia. Pahoittelen sitä että hän ei voi tavata isänsä isoisää joka oli sodassa mukana. Vanha vaari olisi osannut kertoa lapselle sodasta ja myös antanut lapselle perspektiiviä siitä mitä sota oikeasti on. Osaammeko me vanhemmat nyt antaa hänelle hänen haluamansa tiedon?

Kouluissa on nostettava Suomen historia paremmin esiin. On tärkeätä että tiedämme taustan mistä tulemme ja mitä kautta olemme tähän päivään päässeet. Itsenäisyyspäivän juhlapuheessa kirjailija Johanna Holmström nosti esiin myös tämän tosiasian. Meidän on tiedettävä historiamme jotta ymmärtäisimme koko konseptin. Jotta identiteettimme olisi vahva. Jotta voisimme kansainvälistyä antamatta osaa itsestämme pois. Jotta ylpeydellä olisimme Suomalaisia. Puhuisimmepa sitten suomea taikka suomenruotsia…